Sanoin aiemmin ensimmäisen varsinaisen kirjoitukseni käsittelevän scifiä ja fantasiaa, mutta tämä on vain osittain totta. Vaikka molempien piirteitä löytyy China Miévillen toisesta romaanista ja ensimmäisestä hyvin omaperäiseen Bas-Lag -maailmaan sijoittuvasta kirjasta, Perdido Street Stationista, on teos samalla paljon muutakin. Fantasian ja scifin lisäksi se on yhtä suurissa määrin salapoliisikertomus ja kauhutarina. Perdido Street Stationia voi kuvailla hyvin suurpiirteisesti sanomalla, että se on kuin sekoitus Sherlock Holmesia, Metropolista (juuri sitä Fritz Langin) ja Alienia, kaikki tämä ympäristössä, joka on kummallinen sekoitus steampunkia ja film noiria. Kummallinen ennen kaikkea siksi, että tämä käsittämätön sekoitus oikeasti toimii ja vieläpä erinomaisesti.
 |
| China Mieville Perdido Street Station Pan Books, 2000 867 sivua Muumimuki, Hemuli. |
Romaani sijoittuu New Crobuzonin kaupunkiin, jota pormestari Bentham Rudgutter ja enemmän kuin puolisotilaallinen poliisi hallitsevat rautaisella otteella. Kaupungissa asuu paljon erilaisia ihmisiä, mutta he eivät ole läheskään sen kirjavinta väkeä: kheprit ovat vartaloltaan ihmismäisiä, mutta päänään heillä on koppakuoriainen, ja vodyanoit ovat vedessä viihtyviä, sammakkoja muistuttavia älykkäitä olentoja, joilla on ainutlaatuinen kyky muovata vettä haluamaansa muotoon, kuten patsaiksi. Tällaiset taideteokset kestävät yleensä pari tuntia ennen kuin normaalit fysiikan lait ottavat vallan ja vesi palautuu normaaliin olotilaansa eli lätäköksi. Tämä kyky kiehtoo romaanin päähenkilöä, tiedemies Isaac Dan der Grimnebulinia, joka epäortodoksisten teorioidensa vuoksi on joutunut tiedemaailmassa hyljityn rooliin. Tiukassa taloustilanteessa painiva Grimnebulin saa toimeksiannon Yagharekilta, joka on vielä hyljeksitympi omassa yhteisössään. Yagharek on garuda eli ihmismäinen lintu, mutta hän on lähtenyt elinympäristöstään Cymekin aavikolta sen jälkeen, kun hänen siipensä sahattiin irti. Syynä tähän on vakava rikos, jota Yagharek sanoo "toisen asteen valintavarkaudeksi" ja josta hän ei suostu kertomaan enempää. Sen sijaan hän antaa Grimnebulinille pussillisen kultaa ja palkkaa tämän palauttamaan hänelle lentokyvyn.
Kaikki äskeinen oli vain tarinan lähtökohtia eikä kerro oikeastaan mitään siitä, mitä romaanissa tapahtuu. Perdido Street Station on selkeästi fantasiaa, mutta Bas-Lagin tehdasslummikortteleissa ja saastuneissa joissa asuvat kummajaiset ovat kaukana fantasiaan perinteisesti liitetyistä ylväistä haltioista ja skottiaksentilla puhuvista kääpiöistä. Se on myös steampunk-henkistä scifiä, koska mitäpä muuta höyryvoimalla toimivat tietokoneet ja ilmalaivat olisivat. Näiden tietokoneiden toimintaa voi kuitenkin parantaa magialla, ja New Crobuzonissa selvänäkijät parantavat kykyjään sofistikoituneilla teknisillä laitteilla, joten scifikään ei ole sitä perinteisintä. China Miéville on itse kuvaillut itseään weird fictionin kirjoittajaksi. Kuvaus on osuva, mutta Perdido Street Stationin ei pidä ajatella olevan lukukokemuksena LSD-huuruinen trippi. Päin vastoin Miéville tietää tarkkaan mitä tekee ja pitää langat hyppysissään koko romaanin ajan. Tällainen erikoinen ideoiden ja elementtien sekasoppa on mielenkiintoisimmillaan silloin, kun se on realistinen. Millainen olisi oikeasti sellainen kaupunki, jossa asuu ihmiskaktuksia ja jonka jokiin kaadetaan teollisuussaasteden lisäksi mutatoivia maagisia kemikaaleja? Tähän vastataan monesta näkökulmasta, myös yhteiskunnallisesta. Eräs kirjan mieleenpainuvimpia kohtauksia on vodyanoishamaanien johtama satamatyöläislakko.
Romaanin kerronta vastaa sisältöä. Se on selkeää, mutta yhtä täyteen ahdettu kuin New Crobuzonin kaupunkikin. Tämä tekee lukukokemuksesta paikoin raskaan kielen selkeydestä huolimatta, etenkin kun Miéville ei aina voi vastustaa runsasta kuvailua. Kun tähän vielä lisätään se, että luin Perdido Street Stationin paljon nopeammin kuin olen viime vuosina kirjoja lukenut, olin välillä pää pyörällä kirjan korkealentoisista ajatuksista ja huimista mielikuvista. Jossakin vaiheessa näin jopa unta kirjan lukemisesta, mikä tarkoittaa, että olin selkeästi yrittänyt haukata liian ison palan liian nopeasti. The Ranting Dragon toteaa romaanin olevan niin runsas, että siitä löytyy joka lukukerralla jotakin uutta. Tämä on epäilemättä totta, ja juuri tämän kirjan kohdalla hidas, ajatuksella etenevä luenta olisi voinut olla erityisen antoisa. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska tarina piti minua pauloissaan kuin, öh, vaikka jokin hypnoottinen olento. Tämä vahvuus oli yhtä aikaa myös Perdido Street Stationin ainoa heikkous, koska tämä turtunut lukija ei loppua kohden enää kyennyt pysymään kirjailijan mielikuvituksen perässä. Pääsin kokemaan sen harvinaisen tunteen, että tarinaa oli pakko lukea lisää samalla kun toivoin, että kirja jo loppuisi.
Harvoin tapahtuu sitä, että löytää uuden kirjailijan, jolla tietää olevan laaja tuotanto ja jonka ensimmäistä kirjaa lukiessa tajuaa, että tämä on napakymppi, tätä minä haluan. Se on hyvä tunne, koska se tarkoittaa sitä, että läjä juuri omaan makuun kolahtavia kirjoja on vielä lukematta. Juuri näin minulle kävi tässä tapauksessa. Mutta toisin kuin olen yleensä näissä harvinaisissa tapauksissa tehnyt, en lähde heti kirjastoon lainaamaan kirjailijan lopputuotantoa. Miéville kyllä vei minut yhdelle parhaimmista kirjallisista deiteistä joilla olen ollut, mutta oli se uuvuttavaakin, joten kiitos vaan, nähdään vasta vähän ajan kuluttua, huomenna täytyy nukkua pitkään. Perdido Street Station oli väsyttävä lukukokemus toisellakin tapaa: kaiken muun lisäksi pidän sitä myös kauhutarinana, ja sellaisena se teki minut levottomammaksi kuin monet genren varsinaiset edustajat, joita olen lukenut. Tämä johtuu Miévillen kyvystä kirjoittaa hahmoja, joihin lukija samaistuu ja joiden puolesta hän jännittää harvinaisen paljon. Yleensä olen lukenut fantasiaa ja etenkin scifiä kirjojen miljöön ja niissä esitettyjen ideoiden takia. Harvemmin olen välittänyt hahmoista, mikä saattaa johtua siitä, että alan kirjailijat eivät välttämättä osaa kirjoittaa heitä, koska tässä kirjassa kyllä välitin. Asiakkaansa lentokyvyn palauttamiseksi fysiikan lakien uusiksi pistämistä suunnitteleva Isaac ja hänen kheprityttöystävänsä Lin, jonka New Crobuzonin alamaailman pomo on palkannut tekemään itsestään patsaan, ovat eräitä mielenkiintoisimpia hahmoja, joihin olen fiktiossa törmännyt. Kun otetaan huomioon se, mitä heille tapahtuu, voi sanoa kirjan pitävän otteessaan myös emotionaalisesti.
Luultavasti Perdido Street Station on paras kirja, jonka luen tänä vuonna, koska se on joka tapauksessa yksi parhaita lukemiani. Suosittelen sitä vahvasti kaikille, joita fantastisuus tai polveileva, dekkarimainen tarina kiinnostaa edes vähän. Tämä tarina on kiehtova, synkkä ja lukemisen arvoinen.
